Päiväkirjamerkintöjä Koronakeväältä, -kesältä ja -syksyltä: 4.5.- 31.10.2020

Arki muuttui meillä keväällä, tarkkaan ottaen 14.5. kun lapset palasivat kouluun. Silloin minun aktiivinen blogin päivittämiseni väheni. Kesä koitti, rajoitukset löystyivät ja blogi jäi tauolle. Nyt kun kaikki on taas syksyn aikana muuttunut ja muutoksessa, palasin kirjoittamaan tätä blogia. Tämä on varmasti ollut elämäni erikoisin vuosi.

4.5. Suomen hallitus tiedotti, että Koronatilanteen parantumisen vuoksi rajoituksia oli mahdollista alkaa varovasti purkaa. Työmatkaliikenne joihinkin maihin vapautui ja ravintolat sekä kirjastot ja myöhemmin myös elokuvateatterit aukesivat. Huvipuistoillekin annettiin lupa olla kesällä auki rajoitetusti ja alle 50 hengen kokoontumiset sallittiin.

Tämä kaikki toteutui varmasti erityisesti siksi, että talous ei kestäisi suljettua yhteiskuntaa enää pitkään ja monet ihmiset olivat menettämässä tai menettäneet työpaikkojaan. Yhteiskunnan varovainen aukeaminen oli mukavaa. Hallituksen uusi strategia oli nimeltään: "testaa, jäljitä ja hoida". Kesän ajan se toimikin ihan hyvin.

Kouluun paluu pariksi viimeiseksi viikoksi toukokuussa sujui meillä hyvin, vaikkakin jotenkin hämmentyneissä tunnelmissa. Etäkouluun oli jo jollain lailla totuttu vajaassa parissa kuukaudessa ja koulussa lapset olivat tarkkojen rajoitusten alaisina ja pienissä ryhmissä. Siitäkin kuitenkin selvittiin. Ja kesä koitti pian.

Vaikka rajoituksia oli purettu, esimerkiksi useimmat festarit ja keikat oli kesältä peruttu, eikä moni uskaltanut ulkomaillekaan matkustaa. Kaikenlaisia meemejä someen tämänkin tilanteen myötä ilmestyi:

Vaikka festareille tai ulkomaille ei päässyt, kesä oli kiva, kuten aina. Yli 70-kymppisten karanteeni päättyi. Päästiin tapaamaan isovanhempia, mökeille, huvipuistoon ja jopa elokuviin. Seurakunnat järjestivät rippileirejä ja konfirmaatioita, kaikki tuntui aika normaaliltakin. Toki lehdistä luettiin esimerkiksi Koronan takia aivan viime hetkellä peruuntuneista häistä ja loppukesästä Koronaa tuli Suomeen ulkomailta ja se herätti vilkasta keskustelua mediassa matkustamisrajoituksiin liittyen.

Vaikka kesällä päästiin tosi mukavasti tapaamaan ystäviä ja kyläilemään mökeillä ja käymään uimarannoilla, Koronan uhka oli, ja on yhä, aina läsnä. Sitä ei voi liikaa ajatella, mutta varovainen on oltava. Ihmisiä oli kyllä kiva nähdä ja jutella rauhassa ja ajan kanssa. Tästä kesästä opin ainakin sen, että ainakin minulle tärkeintä on pitää yhteyttä ystäviin ja tavata ihmisiä. On hyvä huomata, että onnelliseen elämään ei välttämättä tarvita ulkomaanmatkoja tai jotain erikoiselämyksiä. 

Rento kesä kuitenkin loppui aikanaan ja syksy alkoi hieman hämmentävissä tunnelmissa. Koronatestikapasiteettia oli kasvatettu reilusti ja koulujen ohje oli, että pienistäkin flunssaoireista kärsivän lapsen piti jäädä kotiin ja käydä testissä. Tämä sama ohje koski aikuisiakin. Sen seurauksena elokuussa kun kaikki palasivat kouluihin ja työpaikoilleen, testaus ruuhkaantui ja ihmiset odottelivat testiin pääsyä ja tuloksia kotona viikonkin. Korona alkoi taas levitä, nyt erityisesti nuorten keskuudessa. Tauti levisi opiskelijabileissä ja yökerhoissa ja joissain opiskelijakaupungeissa sitä esiintyi paljonkin. Tunnelma on odottava ja hallitus tiedottikin uusista suosituksista alueille säännöllisesti.

Syksyn mittaan olemme pikkuhiljaa tottuneet elelemään tässä uudessa normaalissa. Suomen alueet on jaettu eri kategorioihin Koronan levinneisyden mukaan ja jos alueella esiintyy paljon Koronaa, tiukempia rajoituksia on noudatettava. Erityisesti ravintoloiden aukiolot ja niiden rajoittaminen ovat puhuttaneet paljon.

Esimerkiksi kouluja ei kuitenkaan olla kokonaan suljettu, vaikka niissä olisi saattanut yksittäisiä tautitapauksia esiintyä, vaan altistuneita on asetettu määräajoiksi karanteeniin ja etäopetukseen. Määräajan päätyttyä palataan sitten taas lähiopetukseen. Tautia näyttäisi esiintyvän enemmän yliopistoissa sekä toisen asteen oppilaitoksissa, mutta pienten lasten keskuudessa vähän.

Uuteen normaaliin on ollut pakko sopeutua. Välillä käydään testissä, jos on flunssan oireita. Pestään käsiä, pyritään käyttämään kasvomaskeja, jos turvaväliä ei voida pitää. Kaupoissa maskeja näkee ihmisillä melko paljon, samoin julkisissa kulkuvälineissä. Silti, vaikka ihmiset tottuvat, moni meistä varmaan kaipaa helpompia aikoja, jolloin ei tarvitsisi niin paljon huolehtia ja varoa.

Kaiken tämän keskellä myös käyttämämme kieli muuttuu. Kun luin vanhoja postauksiani keväältä, huomasin siellä kirjoittaneeni kasvosuojuksista sekä pleksisuojuksista, kuvatessani asioita, joita näin ihmisten käyttävän ruokakaupoissa. Nykyään maskit ja visiirit ovat täysin normaalia arkikieltä ja niiden merkitykset ovat lapsillekin tuttuja 😊 Myös ulkomaisia lehtiä lukiessani tulen kiinnittäneeksi huomioita englannin kielen uusin sanoihin, joista 'lockdown' on ehdottomasti yleisin. Tuskin kukaan olisi ennen osannut ajatella tuollaisen sanan kuvaavan monen arkea vuonna 2020.

Päiväkirjamerkintöjä koronakeväältä, osa 11, 27.4.- 3.5.2020

Vappua odotettiin samoin kuin usein aiempinakin keväinä, kylmässä säässä. Kevät ei tosiaan ole vielä kunnolla tullut Suomeen. Vaikka  lapset odottivat innokkaasti  ja jännitykselläkin vappua ilmapalloineen ja herkutteluineen, oli meillä kaikilla hieman toisenlaistakin jännitettävää.
29.4. Suomen hallitus oli luvannut ilmoittaa palaavatko lapset vielä tänä lukuvuonna kouluun. Aivan kuten 16.3., jolloin hallitus ilmoitti koulujen sulkemisesta ja etäopetukseen siirtymisestä, nytkin istuimme koko perhe TVn ääressä ja seurasimme, kun nuoret naisministerit, jotka ovat ansiokkaasti Suomea tässä poikkeustilanteessa luotsanneet, tulivat kertomaan olohuoneisiimme koululaisten tulevasta arjesta.
Tiedotus oli odotetun kaltainen. Hallitus ilmoitti, että peruskoululaiset palaavat kouluun pariksi viimeiseksi kouluviikoksi 14.5. alkaen. Kouluun paluu pitää opetusministeri Li Anderssonin mukaan hoitaa turvallisuus edellä niin, että ryhmät pysyvät päivän mittaan pääasiassa samoissa tiloissa, käsiä pestään usein ja turvavälejä pyritään noudattamaan. Se, miten tämä kaikki ahtaissa kouluissa toteutetaan, jäi hieman auki.
Lisään tähän Ilta-Sanomilta lainaamani kuvan Suomen hallituksesta pitämässä tiedotustilaisuutta keväällä 2020. Nämä kuvat taitavat jäädä historiaan ja muistamme nämä tilaisuudet varmasti loppuelämämme ajan. Siis sikäli kun jatkossa palaamme normaaliin elämään, kuten kaikki toivovat.

Koulujen avaaminen kirvoitti vilkasta somekeskustelua. Useimmat lapset ja nuoret ovat iloisia päästessään viimeisiksi viikoiksi kouluun ja useimmat etäkoulua ohjanneet vanhemmat huokaisevat helpotuksesta. Opettajat ovat ymmärrettävästi huolissaan viruksen leviämisestä, mutta monet heistäkin varmaan palailevat mielellään tutumpiin töihin. Toki tiedän vanhempia, jotka ovat päättäneet pitää esimerkiksi perussairauden puolesta riskiryhmään kuuluvan lapsensa loppukeväänkin pois koulusta, ja se on koulujenkin puolesta luvallista, vaikka varsinaista etäopetusta ei peruskouluissa enää koulujen avaamisen jälkeen jatketakaan. Riskiryhmään kuuluvista opettajista ei kylläkään ole kummemin keskusteltu julkisuudessa.
Olen huomannut, että somekeskusteluissa ottavat tähän asiaan kantaa varsin äänekkäästi henkilöt, joilla ei välttämättä ole mitään käytännön kosketuspintaa koko asiaan. Itse välillä toivoisin, että koulujen avaamista eivät niin äänekkäästi somessa vastustaisi henkilöt, joilla ei ole kouluikäisiä lapsia. He eivät välttämättä ymmärrä, kuinka vaikea on saada omien työkiireiden keskellä etäkoululaista ulkoilemaan tai välillä edes hoitamaan huolella tehtäviään tai kuinka pahalta tuntuu katsella kun koululainen selvästi kaipaisi opettajan apua johonkin tehtävään, mutta ei oikein voi tai osaa sitä etänä kysyä. Jos ei elä arkea lasten kanssa, ei tiedä, kuinka tärkeä osa lasten elämää ja arkea koulu ja opettajat ovat, niin monessa suhteessa. Totta kai turvallisuus on tärkeää, mutta uskon, että siitäkin huolehditaan vastuullisissa suomalaiskouluissa niin hyvin kuin se vain on mahdollista.
Koulua ei kuitenkaan käydä enää kovin pitkään tänä keväänä. Meitä odottaa nyt erilainen kesä ilman ulkomaanmatkoja ja perinteisesti kiinteästi suomalaiseen kesään kuuluvia festareita ja kesätapahtumia. Isojen yleisötapahtumien järjestämiskiellosta tuli tieto jo aiemmin huhtikuussa.
Nyt kun koronaeristyksessä on elelty jo pari kuukautta, uskon kyllä, että mukavaa puuhaa ja tekemistä kesälle löytyy ilman ulkomaanmatkoja tai kesätapahtumiakin, mutta uudenlaisia kesänviettotapoja on keksittävä. Me onneksi viihdymme hyvin perheenä keskenämme ja lomailla voi vaikka mökilläkin tai muuten luonnon helmassa, jos ei mökkiä omista.
Tästäkin selvitään, vaikka elämä onkin muuttunut. Kaupoissa näkee henkilökuntaa pleksisuojukset päässä, eikä ketään enää oikein voi halata ja harvoin ihmisiä näkee oikeasti, vaan enemmän jutellaan videopuheluissa ja meeteissä tai perinteisesti ihan puhelimessa. Itse toivon, että kesän tullen sukulaisia ja ystäviä voisi tavata edes ulkona, esimerkiksi istuskella terassilla. Erityisesti toivon, että lasten isovanhempia voimme tavata kesällä vaikka ulkona. Omat vanhempani ainakin ovat elelleet hyvinkin eristyksissä ja kaipaavat lastenlasten näkemistä ja lapsetkin haluavat nähdä isovanhempia.
Haikailen myös sellaista, että jos ihmisiä saa edes hiukan kesällä tavata, ei käy samoin, kuin usein kauppaan mennessä, eli että alkaa valtavasti aivastuttaa. Meillä on oltu ihan terveinä koko kevät tänä vuonna, enkä itse kärsi flunssasta hiukkaakaan, mutta aina, kun kävelen ruokakauppaan sisään, nenäni alkaa useimmiten vuotaa saman tien. En tiedä onko kyse allergiasta vai psykologisesta stressireaktiosta tilanteeseen, jossa sen nenän nyt juuri ei pitäisi vuotaa.

Päiväkirjamerkintöjä koronakeväältä, osa 10, 14.-26.4.2020

14.4.-26.4.2020

Pääsiäisen jälkeen etäkoulu- ja työarki koitti jotenkin hieman tutumpana ja arkipäiväisempänä. On vaikea sanoa olemmeko vain tottuneet jo siihen, että kaikki tekevät kotona töitä omilla päätteillään vai onko lasten etäkouluun tullut enemmän struktuuria, joka helpottaa heidän työskentelyään.
Tilanne ja kotona työskentely tuntuu kuitenkin helpommalta, eivätkä lapset tarvitse jatkuvasti apua tehtäviinsä. He ovat aiempaa enemmän yhteydessä opettajaan videomeetien välityksellä, joten uskon koulun ja opettajien ohjaavan työskentelyä nyt enemmän, mikä helpottaa meidän perheen aikuisten omaa työntekoa. Teen töitä välillä kotona ja välillä työpaikalla. Teen nyt etätyötä, mutta olen jonkin verran meet-palavereissa ja livepuheluissa työpäivän aikana, ja voin onneksi työskennellä myös työpaikalla tarvittaessa. Työrauha on siellä parempi, vaikka onneksi sitä on nyt enemmän myös kotona.
Tilanteeseen tottuminen ei tietysti yllätä. 6. poikkeustila- ja etätyöviikko käynnistyi Suomessa 20.4. Muutamassa viikossa ihminen kyllä tottuu jo toisenlaiseen arkeen. Silti useimmat varmasti miettivät, miten kauan poikkeustila jatkuu. Etätyöskentely ei ehkä ole ongelma, mutta kaikenlaista muuta ajankulua kuten ravintoloita, teattereita, kirjastoja, museoita ja harrastuksia varmasti moni kaipaa.
Myös ikäihmisten karanteeni huolestuttaa minua. Jatkuva eristys ei ole kenenkään mielialalle hyväksi ja erityisesti yksinasuvat vanhukset saattavat olla hyvin yksinäisiä.
Lehdissä on nyt alettu kirjoittaa mahdollisista rajoitusten purkamisista ja erityisesti siitä, avataanko koulut vielä ennen lukuvuoden loppua. Opettajat vastustavat ajatusta, mutta terveysviranomaiset arvioivat riskin siitä, että lapset tartuttaisivat virusta, melko vähäiseksi. Uudenmaan rajojen piti olla kiinni 19.4. asti, mutta ne avattiin jo 15.4., koska hallituksen mukaan ei ollut enää riittäviä perusteita pitää niitä kiinni.
Toisin kun pelättiin, virustilanteeseen ja sen leviämiseen Uudenmaan rajojen avaaminen ei juurikaan vaikuttanut. Tämä johtuu varmasti siitä, että ihmiset ovat ylipäänsä varovaisia, pysyvät kotona, eivätkä kyläile tai tapaa muita enempää kun on välttämätöntä. Taudin leviäminen on saatu Suomessa rauhoittumaan ja se herättää entistä enemmän keskustelua rajoitusten purusta, koska ennemmin tai myöhemmin niitä on alettava purkaa. Jotenkin ajatus pelottaa ja tulee mieleen, että lähteekö tauti sitten taas uudelleen leviämään. Tilanne tuntuu jatkuvasti aika ristiriitaiselta. Välillä tekisi mieli viitata kintaalla rajoituksille ja unohtaa koko virus, mutta sitten taas iskee pelko tartunnasta ja kädet pestään kauppareissun jäljiltä entistä tarkemmin. Ehkä me kuitenkin opimme elämään tämän kanssa, ehkä olemme jo oppineet.
Rikoin hurjasti arkirutiinejamme eräänä perjantaina ja kävin töiden jälkeen ruokakaupassa. Siellä oli sattumalta kova ruuhka ja koko kaupunki tuntui lähteneen ruokakauppaan samaan aikaan. Turvavälejä oli aika mahdotonta noudattaa ja mieleen hiipi ajatus julkisten kokoontumisten rajoittamisen järjettömyydestä jos väki kokoontuu paremman puutteessa kauppaan. Toki ihminen toimii kuten kokee järkeväksi ja viikonlopun ruokaostokset on mukava tehdä perjantaina, mutta mietin tuleekohan kaupassa käyntiinkin pian rajoituksia. Kotikaupunkimme tarjonta etukäteen netistä tilatun ruuan noudosta kaupasta on parantunut koronatilanteen myötä ja muutaman kerran olemme tätäkin mahdollisuutta hyödyntäneet.
Arjen rullaillessa omalla painollaan, kotoa käsin työskenteleminen ja harrastaminen aiheuttaa huvittavia tilanteita. Toimin itse aktiivisesti erään yhdistyksen hallituksessa ja muutaman etäkokouksen olemme korona-aikaan pitäneet. Kun minä kokoustin toisessa huoneessa, harjoitteli poikani trumpetillaan skype-soittotunnillaan viereisessä huoneessa. On tosi kiva, että hänellä soittotunnit pyörivät, vaikka kaikki esiintymiset onkin peruttu. Soittaminen on hänelle tärkeä harrastus, joka ei sekään sujuisi ilman opettajan apua ja ohjausta. Omassa kokouksessani totesin pitäväni mikrofonini kiinni, jotta poikani soitto ei häiritsisi kokoustamme. Muut kannustivat avaamaan mikrofonin, taustamusiikki olisi kuulemma kiva piristys kokoukseemme. 😊
Koko maailman jotenkin oudoimmaksi koronajohtajaksi on räväköine lausuntoineen noussut USAn presidentti Donald Trump. Hän syyttää kriisistä ja sen eskaloitumisesta milloin mitäkin tahoa ja antaa erittäin ristiriitaisia lausuntoja tautitilanteesta ja USAn strategiasta siihen. Hän myös kieltäytyy ottamasta itselleen tai omalle hallinnolleen mitään vastuuta kriisin hoidosta tai siinä mahdollisesti tehdyistä virheistä. Tämä ei ole mitenkään outoa hänen aiemman politiikkansa valossa, mutta tuntuu silti pahalta tavallisen USAn kansalaisen näkökulmasta, koska kriisi on koetellut USAtakin aika tavalla ja monia on kuollut ja sairastunut. Trump on monien meemien ja vitsien innottaja maailmanlaajuisesti mediassa. Tässä yksi löytämäni esimerkki:

Koronapäiväkirja, osa 9, 10.-13.4.2020

10.-13.4.2020
Pääsiäinen oli aika myöhään tänä vuonna, mutta koitti aikanaan, kuten ennenkin. Olemme usein reissanneet johonkin pääsiäisenä, joskus olemme ottaneet miniloman jopa Espanjaan asti, jossa on tähän aikaan vuodesta jo kevät pitkällä, sää on suomalaiselle kesäinen Espanjan keväässä.
Tänä vuonna meidän piti lähteä pääsiäisreissuun Helsingin suuntaan. Olimme suunnitelleet retkeä keskustakirjasto Oodiin ja Vantaan Superparkiin. Uudenmaan rajat olivat kuitenkin kiinni, eikä niitä päässyt huvin vuoksi ylittämään, joten pääsiäinen vietettiin pääasiassa kotona.
Pääsiäisenä poistuin silti ekaa kertaa rajoitusten alkamisen jälkeen kotikaupunkimme rajojen ulkopuolelle, kun teimme retken naapurikaupunkiin, jossa sijaitsee lasten suosikkiravintola McDonald's. Autokaistalta sai tilattua herkut mukaan retkelle, joten pääsiäiseen tuli hieman arjesta poikkeavaa hohtoa. 😀 Herkuteltua tulee kyllä kotioloissakin, mutta onhan 'ulkona' syömisessä aina oma hauskuutensa.
Retki oli muutenkin hauska ja kiipesimme vanhan linnoituksen raunioille kaupunkia ihailemaan.

Kuopus löysi myös metsästä kukkivan leskenlehden, jonka asettelin kivimuurin päälle koristeeksi. Asetelma muistuttaa joka puolelta löytyvästä kauneudesta myös kolkossa ympäristössä.

Pääsiäinen kotona sujui mukavan rennoissa fiiliksissä. Alamme ehkä jossain määrin tottua kotona hengailuun ja kaikki löytävät väyliä toteuttaa omia kiinnostuksen kohteitaan. Keskimmäinen lapsi juttelee aika usein videopuheluita kavereidensa kanssa. Minäkin järjestin kaveriporukalleni viinitreffit Meet-videokokouksessa. Vaikka videokokous ei todellakaan korvaa kavereiden tapaamista livenä, on kuitenkin kiva nähdä ihminen, jonka kanssa juttelee linjoilla.
Kun olin lapsi, puhuttiin 'näköpuhelimesta', jossa näkeekin henkilön, jonka kanssa puhuu puhelimessa. Se oli outo, scifityyppinen tulevaisuuden vekotin, joka silloin tuntui vähän oudolta ja hassulta ajatukselta. Nyt tuntuu oudolta, että 'näköpuhelimen' käyttö on arkipäivää paitsi lapsilleni myös minulle. Mutta niin asia vain on. Teams-palavereista on yhtäkkiä tullut tavallisia myös minun työpaikallani ja on kiva nähdä työkavereita ja muita tuttuja edes videon kautta.
Uutta teknologiaa, joka on toki ollut pitkään jo olemassa, mutta tähän asti ehkä pienemmän ja edistyksellisemmän porukan käytössä, otetaan nyt käyttöön ja vakiinnutetaan nopealla tahdilla pakon edessä. Se on luultavasti ihan hyvä juttu, koska teknologia helpottaa monia asioita ja ehkä jatkossa ei enää tarvitse reissata jokaisen tapaamisen tai koulutuksen takia pitkiä matkoja.
En toisaalta matkustelua rakastavana ihmisenä tiedä, minkälainen maailma on tai minkälaista matkustaminen on tämän kriisin jälkeen.  Oma maailmankuvani perustuu pitkälti tietoisuudelle muista kulttuureista ja tavoista ja mahdollisuuksista tehdä asiat toisin. Olen viettänyt elämässäni vähän tavallisia loma-aikoja pidempiä aikoja muissa maissa ja kulttuureissa ja työskennellyt myös muualla kuin Suomessa.
Nuo muualla eletyt vuodet ja kuukaudet ovat olleet elämässäni suuri rikkaus ja auttavat näkemään monia asioita myös Suomessa uusin silmin. Tätä koronakriisiäkin eläessäni ajattelen lähes päivittäin sitä, kuinka onnellisia olemme täällä Suomessa, kun meillä on väljää ja kulttuuriimme kuuluu jo valmiiksi suurempi fyysinen etäisyys muista ihmisistä, kuin monessa muussa maassa. Nautin myös valtavasti siitä, että vaikka asumme kaupungissa ja palvelujen läheisyydessä, lähes takapihaltamme pääsee metsään lenkille. Näin ei tietysti ole joka paikassa ja toki Suomikin kaupungistuu vauhdilla, mutta puhdas luonto on silti meitä lähellä. Jos kriisi muuttaa matkustamista ja sitä rajoitetaan jatkossa enemmän, lapseni eivät ehkä saa yhtä avaraa maailmankatsomusta, kuin minulla on ollut mahdollisuus saada. Se on harmi, koska he ovat reissanneet kanssamme pienestä pitäen ja tietyllä lailla ovat jo maailmankansalaisia. Toisaalta tähänkin globalisaatiopulmaan saattaa löytyä tulevaisuudessa uusia ratkaisuja.
Pääsiäisenä lehdissä alettiin myös varovasti väläytellä sitä mahdollisuutta, että Uudenmaan rajat jälleen avattaisiin. Se ei sitten olisi ollut montaa viikkoa kiinni, mutta rajoitukset olivat kaiketi yleensäkin purreet ja uusia tartuntoja ei tullut valtavia määriä päivittäin, vaikka tautihuippua ei kuulemma Suomessa ole vielä saavutettu. Muualla Suomessa ajatus Uudenmaan rajojen avaamisesta herätti pelkoa taudin leviämisestä.
Itse aloin pääsiäisenä löytää myös hyviä puolia tästä rauhallisemmasta elämänmenosta vain oman perheen kesken. On tosi mukavaa kun lapset viihtyvät hyvin keskenään ja jos heillä erimielisyyttä onkin, siihenkin on paljon helpompi puuttua, kuin setviä naapurin äitien kanssa lasten riitoja kavereidensa kanssa. Lisäksi huomaan, että olemme kaikki olleet nyt tosi terveinä, mikä on aiempina keväinä ollut tosi harvinaista meillä. Koulujen ja päiväkotien pöpöt alkavat yleensä pyöriä pahimmin tammikuussa ja meillä on monena keväänä sairastettu monta tautia vappuun mennessä. Vasta kesällä taudit laantuvat, kun lapset jäävät lomille koulusta ja päiväkodista.
Meidän isommat lapset ovat myös innostuneet katsomaan iltaisin kaikki pikkulapsiaikaiset DVD-leffansa. He muistelevat päiväkotiaikojaan ja kertovat hauskoja juttuja niiltä ajoilta, kun olivat pienempiä. Myös lautapelit ovat taas suosiossa, kun niitäkin on aikaa pelata, videopelien ohella.

Koronapäiväkirja, osa 8, 6.-9.4.2020

6.-9.4.2020

Arki alkoi taas tosi kiireisenä. Työnteko kotoa kahden etäkoulua käyvän lapsen ja yhden mahdollisimman monta kotipäivää viikossa viettävän päiväkotilaisen kanssa ei oikeasti ole aina helppoa. Kun lapsilla on jotain asiaa äidille tai isälle, heidän on vaikea odottaa vastausta ja ylipäänsä muistaa, että vanhemmilla saatta olla videopalaveri meneillään.

Somessa pyörii meemi, jossa ovessa on lappu, joka kertoo äidin olevan palaverissa ja siinä alapuolella on monta vaihtoehtoista vastausta lapsen mahdolliseen kysymykseen. Vastausvaihtoehtona on myös 'ota voileipä', jota nauroimme lasteni kanssa meemin nähdessämme. Jouduin kuitenkin itsekin ottamaan oman sovellukseni tuosta viestistä käyttöön työhuoneen oveen, kun olen vähän väliä päivisin videoyhteydessä ulkomaailmaan ja lapset paukkaavat työhuoneeseen kysymään milloin mitäkin.

Toisaalta olen silti iloinen, että tämä aika tietyllä tavalla pakottaa meidät näkyvästi inhimillisiksi, jota tietenkin olemmekin, mutta periaatteessa tuntuu, ettei työelämässä saisi juuri näkyä se, että useimmilla meistä on perhe, josta on myös huolehdittava.
Tässä etäilyajassa työssä saattaa nyt näkyä, että meillä on perhe-elämä ja että lapsemme jopa riitelevät joskus ja että meidän saattaa olla kesken työpäivän pakko selvitellä heidän riitojaan ja antaa heille ruokaa ja auttaa koulutehtävissä. Näinhän asia toki on normaalielämässäkin iltapäivisin ainakin tässä kylässä, jossa kaikki iltapäivähoitopaikat on varattu ekaluokkalaisille eikä aamupäivähoitoa kello kymmenen kouluaamuina saa kukaan. Esimerkiksi avokonttorissa ei ehkä ole puhelimessa kaikkien kuullen kuitenkaan kovin mukava kesken työpäivän selvitellä kahden koululaisen riitoja tai lähettää vastahankaista alakoululaista aamulla kouluuun. Silloin sitä ehkä yrittää vähän peittää perhe-elämäänsä ja mennä vaikka vessaan puhumaan puhelua, jossa antaa ohjeita lapsille.
Hyvin me perhe-elämämme normaalioloissa ilmeisesti peitämmekin, kun olen nyt nähnyt somessa myös meemin, jossa ihmetellään miksi nykyvanhemmat eivät jaksa edes koulutehtävissä tässä tilanteessa auttaa lapsiaan saati opettaa heitä hoitamaan kotia, laittamaan ruokaa tai pesemään pyykkiä. 😈
Tällainen kommentointi, usein ihmisiltä, joilla ei voi olla mitään kokemusta tämänkaltaisesta tilanteesta ja jotka luultavasti tekevät itse etätyönsä rauhallisesta kodista, josta lapset ovat jo kauan sitten muuttaneet omilleen, on aika ajattelematonta. Aika kultaa muistot siitä millaista arki lasten kanssa on ja lasten koulutehtävistä huolehtimiseen menee yllättävän paljon aikaa. Jos minulla ei olisi päivässä mitään muuta vastuullani kuin tuo etäkoulusta huolehtiminen se toimisi toki hyvin ja ehtisimme varmasti harjoitella paljon myös niitä kotitöitä. Tässä tilanteessa minun on kuitenkin kaiken muun lisäksi hoidettava myös oma työni aivan uudella tavalla, eikä aikaa ja energiaa tosiaan riitä mihinkään muuhun kuin perusarjesta selviytymiseen.
Olen silti saanut alakoululaiset tiettyihin kotijuttuihin nyt mukaan paljon paremmin kuin koskaan ennen. Koska leivomme ja teemme ruokaa nyt enemmän yhdessä ja elämä kaikkineen pyörii melkoisesti päivän kohokohtien eli aterioiden ympärillä, lapset ovat ihan luonnostaan kiinnostuneet siitä mitä tänään syötäisiin ja käyvät myös päivisin usein lähikaupassa sovitusti hakemassa tarvittavia ruokatarpeita. Siinäkin välissä ehdin tehdä jonkun työjutun sen sijaan, että itse käväisisin kaupassa ja lapset saavat raitista ilmaa. Tällaiset pikkukotihommat ovat toki kuuluneet arkeemme jo ennen tätä eristystä, mutta aiemmin lapset ovat hoitaneet enemmän niitä kotona iltapäivisin eli tyhjennelleet astianpesukonetta ja sen sellaista. Kaupassa käynti näyttää kuitenkin olevan heille mieluisampi askare.
Isommat ostokset hoidan toki yhä itse. Olen yrittänyt käydä kaupassa harvemmin, koska en halua altistaa itseäni ja sitä kautta perhettäni virukselle yhtään enempää kun on pakko. Toisaalta kauppareissut ovat viime aikoina olleet aika mukavia, koska puolitutut pysähtyvät nyt kaupassa juttelemaan uudesta arjestaan pitkästikin ja olen käynyt monia hyviä keskusteluja kaupan hyllyjen välissä. Myös henkilökunnan kanssa tulee juteltua ehkä enemmän kuin ennen, vaikka en ole koskaan ollut kovin hiljainen ja jutustelen niitä näitä muutenkin vähän joka paikassa, missä kuljen. Tunnen toki kaupassa höpöttelystä aika huonoa omaatuntoa, kun kaupoissa ei nyt saisi yhtään hengailla ylimääräistä, vain hoitaa välttämättömät asiat, mutta ehkä se, että juttelen lasten etäkoulun sujumisesta jonkun toisen äidin kanssa ja saamme näin jaettua yhdessä tätä taakkaa, on myös tärkeää. Se lämpö, mikä tämän yhteisen taakan jakamisesta syntyy, on käsinkosketeltavaa. Toivon, että tämä yhteisöllisyys ja auttamisenhalu sekä inhimillisyys säilyy Suomessa kaiken tämän jälkeenkin.
Toivon kuitenkin myös, että pääsemme pian eroon tästä viruksesta. Se on tappanut monia, ei valtavia määriä Suomessa, mutta muualla maailmassa luvut ovat aika kovat. Erään tuttavani lähisukulainen oli pitkään sairaalassa taudin vuoksi. Se on pelottava ja arvaamaton ja saa ainakin minut pohtimaan juuri tuollaista, että pitäisikö kauppareissullakin jättää puhumatta ihmisille.
Koskaan ei varmaan voi olla liian varovainen, mutta ehkä hysteriastakaan ei nyt ole apua. Psykologit neuvovat lehdissä noudattamaan varovaisuutta, mutta toisaalta myös pitämään kiinni rutiineista ja elämään niin normaalia arkea kuin mahdollista, jotta pelko ja ahdistus eivät ala liikaa haitata elämää. Itse en ole missään vaiheessa pelännyt tautia hysteerisenä, koska ajattelen, että minun ei ole mahdollista varoa ihan kaikkea. Silti ajatus mahdollisesta sairastumisesta tuntuu aika kamalalta. Tuskin olisin näin rauhallinen, jos esimerkiksi tiedettäisiin, että tauti on tosi vaarallinen lapsille. Nykytietämyksen mukaan se ei ole ja se rauhoittaa minua tosi paljon. Lapset kun eivät esimerkiksi osaa varoa koskemasta kaikkea ja aivastelemista toistensa lähellä, kuten vanhemmat ihmiset, joille tauti on suurempi riski.
Mediassa pohditaan paljon Suomen mahdollisuuksia alkaa tukahduttaa virusta kokonaan pelkän taudin etenemisen hidastamisen sijaan. Tämä edellyttäisi lähes koko kansan testaamista vasta-ainetestein, jotta nähtäisiin kenellä on vastustuskykyä taudille. Näin selviäisi myös onko yhteiskuntaa mahdollista pikkuhiljaa edes asteittain avata. Tällaiset kirjoitukset valavat paljon toivoa ja muistuttavat siitä, että tämä ei kestä ikuisesti. Vaikeaa on silti ennustaa kauanko tässä vielä menee.

Koronapäiväkirja, osa 7, 4.4.-5.4.2020

4.4.2020
Kolmas viikonloppu, jolloin rajoitukset olivat voimassa, vietettiin samoin kuin edellisetkin, kotona. Perjantaina olin ollut tosi uupunut. Töitä on paljon ja viikolla päivät venyvät pitkiksi, kun lapsillakin on monenlaista murhetta, joihin pitää reagoida ja yrittää auttaa heitä kesken työpäivän. Lisäksi uusi tilanne ja koko arjen ja työnteon mullistuminen ja siihen sopeutuminen uuvuttaa.
Aluksi, kun etäkouluun ja töihin siirryttiin, hommassa oli ehkä hieman uutuudenviehätystä ja vaihteluakin. Nyt, kun lapset ovat etäopiskelleet neljä viikkoa, alkaa koko jutusta olla uutuudenviehätys kaukana ja uudet rutiinit muodostuvat kotona työskentelyn ympärille. Silti muutos väsyttää. Ja olo on välillä kuin tässä meemissä: 😄

Olen aika rohkeasti pyrkinyt olemaan yhteydessä kouluun, kun lapsilla on vaikeaa tehtäviensä kanssa tai he eivät ymmärrä etätehtävänantoja tai miksi tehtäviä on niin paljon. Etäaika vaatii aktiivisuutta ja sitä, että saa suunsa auki.
Koulu ja opettajat saavat mediassa paljon kehuja, ja useimmat ovat varmasti hoitaneet etäopetuksen niin hyvin, kuin se vain on mahdollista. Silti etäopiskelu saattaa olla haastavaa monessa kodissa. Ei välttämättä auta, että opettajat ovat linjoilla wilmassa ja erilaisilla chattikanavilla, jos lasten ja nuorten kynnys kysyä heiltä neuvoa on kova. Toisaalta tämä on hyvä kohta madaltaa kynnyksiä monessa suunnassa ja harjoitella rohkeasti ottamaan yhteyttä opettajaan, jos apua tarvitaan.
Onneksi lauantai silti viimein koitti ja saatiin jälleen hetken hengähdystauko etätöistä. Lauantain rutiineihin kuuluu myös kauppareissu. Ruokakaupassa näin ensimmäistä kertaa nyt ihmisiä hengityssuojat suunsa edessä. Se näytti hurjalta, vaikka niiden käyttö on varmasti järkevää. Hengityssuojien loppumista on kovasti pelätty ihan maailmanlaajuisesti ja voi olla, että sekin on vielä edessä. Silti emme ole sellaisia hankkineet.
Lauantai-iltana innostuin myös kyselemään lapsilta, miten he kokevat tämän Korona-ajan vaikuttaneen elämäänsä. Vastaukset eivät olleet kovin yllättäviä, paitsi ehkä nuorimmaisen vastaus:
6-vuotias sanoi, että virusjuttu ei ole vaikuttanut hänen elämäänsä paljon mitenkään. Hän kuitenkin kertoi pelkäävänsä, että maassa olevissa roskissa on Koronaa, joka siis voisi tarttua sitä kautta, että roskat esimerkiksi lentäisivät häntä kohti ulkoleikeissä. Myöhemmin eräänä iltana hän kuitenkin kertoi myös ikävöivänsä monia kavereitaan. 💓
Meidän lapsista keskimmäinen on suht sinut tilanteen kanssa. Virus ei ole hänen mukaansa juuri haitannut elämää: 'Meetit on siirtyneet verkkoon ja etäkoulu sujuu!', hän totesi tyytyväisenä. Me vanhemmat kyllä olemme hieman huolissamme hänen liiallisesta verkossa roikkumisestaan, vaikka tiedämme, että pelit ovat hänelle sosiaalisia tapahtumia, joissa hän tapaa kavereitaan.
Vanhinta lasta tilanne ahdistaa, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Omien sanojensa mukaan hän kaipaa kavereita ja koulustakin sitä, että näkee ihmisiä. Uskon hänen kaipaavan myös koulun mukanaan tuomaa opiskelustruktuuria, tauottamista ja aineiden vaihtelua. Häntä kuormittaa, kun tuo kaikki on nyt tehtävä itse. Hän haluaisi tehdä aina kaikki koulutehtävät heti valmiiksi, eikä ymmärrä taukojen merkitystä jaksamisen kannalta. Hän myös ahdistuu, kun kouluhommissa menee aikaa. Keskimmäinen käyttäytyy aivan päinvastoin ja huolehtii omista tauoistaan jopa niin hyvin, että välillä osa tehtävistä jää tekemättä. 😡

5.4.
Elämme kevättä ja tämä oli myös pääsiäistä edeltävä viikonloppu. Palmusunnuntai on meille ollut tärkeä päivä siitä lähtien, kun lapset ovat saaneet käydä virpomassa. Tänä vuonna ei voitu kiertää naapurustossa virpomassa ovelta ovelle, mutta lapset tekivät ihan hauskan virpomisvideon isovanhempia ja kummeja ilahduttamaan ja saivat siitä vähän herkkuja palkaksi. 😃
Palmusuunnuntai oli aurinkoinen, vaikka ilma olikin viileä ja mies kokosi pihaan trampoliinin talvivarastosta lasten iloksi. Siellä innokkaat pomppijat jo saivat muutaman riidankin aikaiseksi, vaikka pääasiassa hyppiminen tuntuu olevan hauskaa.

Koronapäiväkirja, osa 6, 31.3. -3.4.2020

31.3.2020

Alkuviikkoa sävytti stressaantunut olo, kiire ja turhautuneisuus. Kävi ilmi, että Airbnb ei palauttaisi koko perumamme asunnon hintaa. He palauttaisivat siitä ehtojensa mukaan puolet. Nämä ovat tosiaan heidän ehtonsa, jotka näkyvät asuntoja varatessa kyllä selkeästi, mutta itse kuvittelin, että tämä poikkeustilanne olisi poikkeustilanne myös näille matkanjärjestäjille ja normaaliehdot eivät olisi käytössä.
Tämä kertoo mielestäni ennen kaikkea siitä kuinka tottuneita me olemme turvallisiin oloihin ja oikeusvaltiossa elämiseen. Samalla kun ymmärrän, että 'business is business', minun on vaikea käsittää, että ihmisten hädällä ja tällä tilanteella tehdään rahaa.
Matkustaminen on kuitenkin kriisissä. Meidän tilanteemme ei ole millään tavalla vakava, vaikka joudumme nyt hieman maksamaan tyhjästä. Ihmisiä on jumissa matkakohteissa ympäri maailmaa. Valtioiden rajat vain menivät äkkiä kiinni ja osa ihmisistä jäi jumiin vieraaseen maahan. En tiedä, miten itse pärjäisin puolityhjässä hotellissa esimerkiksi Perussa yhdessä muiden jumiin jääneiden reissaajien kanssa, odotellen kotiinpääsyä ilman mitään tietoa, milloin se tapahtuu. Tällaisesta tapauksesta luin lehdestä.
Myös useimmat tuttavani ovat peruneet lomamatkojaan, eivätkä hekään tiedä varmasti saavatko rahojaan takaisin. Lentoyhtiö Norwegianin talousvaikeuksista on uutisoitu paljon jo ennen tätä kriisiä ja se hyvittää nyt peruutetut lennot asiakkailleen pisteillä, joilla voi myöhemmin ostaa heiltä uuden lennon. Kukaan ei kuitenkaan oikein usko fiman pysyvän enää kovin kauaa pystyssä.
Suomalaisia on maailmalla muutenkin paljon. Esimerkiksi Espanjan Fuengirolassa on kohtuullisen iso suomalaisyhteisö. Lehdistä olemme saaneet lukea, että Espanjassa Koronatilanne on vakava ja terveydenhuollon yksiköt ruuhkautuneita. Ulkonaliikkumiskieltoja on voimassa ympäri maata.
Eräs äitini ystävä on miehensä kanssa asunut Fuengirolassa jo vuosia. Kun kaupalliset lentoyhtiöt eivät enää lennä Espanjasta Suomeen, on monen eläkeläisen ollut haastavaa löytää lentoja, joilla päästä kotimaahan, missä olisi ehkä tällä hetkellä yli 70-vuotiaiden turvallisempi olla ja tartuntariskikin olisi huomattavasti pienempi.
Jotkut yksityiset yritykset ovat ostaneet muutamia lentoja suomalaisten kotiintuomiseksi Aurinkorannikolta, samoin Ulkoministeriö on kotiuttanut suomalaisia monesta paikasta järjestämillään lennoilla. Äitini ystävän paluu näytti silti epävarmalta. Kaikeksi onneksi he olivat lopulta päässeet lennolle Tukholmaan ja sieltä päässet vielä rahtilaivalla Turkuun ja ovat nyt turvallisesti kotona karanteenissa. 2 viikon karanteeni on nyt ehdoton määräys kaikille ulkomailta Suomeen palaaville.

1.-3.4.2020
Loppuviikko kului töitä tehdessä ja omituista tilannetta ihmetellessä. Uusimaa oli suljettu ja sekin aihe kirvoitti kiertovitsejä nettiin.

Uutiset eivät muuten ole olleet kovin mieltäylentäviä. Ruotsissa ihmisiä on kuollut tautiin jo moninkertainen määrä Suomeen verrattuna. Heillä pyritään pitämään yhteiskunnan rattaat pyörimässä, eikä uskota tiukkoihin rajoituksiin, kuten meillä. Linja ei ehkä ole oikea.
Useimmat muut maat vetävät tiukkaa linjaa ja kiristävät rajoituksia. Jopa USAn presidentti Trump asetti puheessaan ihmishenkien suojelemisen tärkeimmäksi prioriteetiksi, vaikka oli aiemmin puhunut lähinnä vain siitä, miten tärkeää on pitää ihmiset töissä ja valtion taloutta yllä.
Tauti sen kun etenee. Ihmisiä on teholla ja sairaina Suomessakin. Ei ole tietoa, kauanko rajoituksia oikein jatketaan.
Kaiken keskellä meidän arkemme pyöri etäkoulussa, -töissä ja -harrastuksissa. Nuorimmaisen kanssa yritimme tehdä ohjattua Parkourtuntia netistä, mutta hän tylsistyi siihen 10 minuutin jälkeen ja kehitti minulle ja veljilleen oman parkourtunnin, jonka suunnitteli ja ohjasi varsin mallikkaasti 6-vuotiaaksi. No hän on kyllä tottunut meitä ohjaamaan ja komentamaan. 😀
Parkour oli kivaa ja ylipäänsä liikunta tuo paljon iloa tähän tilanteeseeen meille kaikille. Käyn itse kävelyllä, juoksemassa ja pyöräilemässä lähes päivittäin joko itsekseni tai lasten kanssa. Mies lenkkkeilee itsekseen kun on tottunut kovaan juoksutahtiin. Välillä kyllä lähdemme koko porukka metsään lenkille. Eipä tässä muutakaan voi!