6.-9.4.2020
Arki alkoi taas tosi kiireisenä. Työnteko kotoa kahden etäkoulua käyvän lapsen ja yhden mahdollisimman monta kotipäivää viikossa viettävän päiväkotilaisen kanssa ei oikeasti ole aina helppoa. Kun lapsilla on jotain asiaa äidille tai isälle, heidän on vaikea odottaa vastausta ja ylipäänsä muistaa, että vanhemmilla saatta olla videopalaveri meneillään.
Somessa pyörii meemi, jossa ovessa on lappu, joka kertoo äidin olevan palaverissa ja siinä alapuolella on monta vaihtoehtoista vastausta lapsen mahdolliseen kysymykseen. Vastausvaihtoehtona on myös 'ota voileipä', jota nauroimme lasteni kanssa meemin nähdessämme. Jouduin kuitenkin itsekin ottamaan oman sovellukseni tuosta viestistä käyttöön työhuoneen oveen, kun olen vähän väliä päivisin videoyhteydessä ulkomaailmaan ja lapset paukkaavat työhuoneeseen kysymään milloin mitäkin.
Toisaalta olen silti iloinen, että tämä aika tietyllä tavalla pakottaa meidät näkyvästi inhimillisiksi, jota tietenkin olemmekin, mutta periaatteessa tuntuu, ettei työelämässä saisi juuri näkyä se, että useimmilla meistä on perhe, josta on myös huolehdittava.
Tässä etäilyajassa työssä saattaa nyt näkyä, että meillä on perhe-elämä ja että lapsemme jopa riitelevät joskus ja että meidän saattaa olla kesken työpäivän pakko selvitellä heidän riitojaan ja antaa heille ruokaa ja auttaa koulutehtävissä. Näinhän asia toki on normaalielämässäkin iltapäivisin ainakin tässä kylässä, jossa kaikki iltapäivähoitopaikat on varattu ekaluokkalaisille eikä aamupäivähoitoa kello kymmenen kouluaamuina saa kukaan. Esimerkiksi avokonttorissa ei ehkä ole puhelimessa kaikkien kuullen kuitenkaan kovin mukava kesken työpäivän selvitellä kahden koululaisen riitoja tai lähettää vastahankaista alakoululaista aamulla kouluuun. Silloin sitä ehkä yrittää vähän peittää perhe-elämäänsä ja mennä vaikka vessaan puhumaan puhelua, jossa antaa ohjeita lapsille.
Hyvin me perhe-elämämme normaalioloissa ilmeisesti peitämmekin, kun olen nyt nähnyt somessa myös meemin, jossa ihmetellään miksi nykyvanhemmat eivät jaksa edes koulutehtävissä tässä tilanteessa auttaa lapsiaan saati opettaa heitä hoitamaan kotia, laittamaan ruokaa tai pesemään pyykkiä. 😈
Tällainen kommentointi, usein ihmisiltä, joilla ei voi olla mitään kokemusta tämänkaltaisesta tilanteesta ja jotka luultavasti tekevät itse etätyönsä rauhallisesta kodista, josta lapset ovat jo kauan sitten muuttaneet omilleen, on aika ajattelematonta. Aika kultaa muistot siitä millaista arki lasten kanssa on ja lasten koulutehtävistä huolehtimiseen menee yllättävän paljon aikaa. Jos minulla ei olisi päivässä mitään muuta vastuullani kuin tuo etäkoulusta huolehtiminen se toimisi toki hyvin ja ehtisimme varmasti harjoitella paljon myös niitä kotitöitä. Tässä tilanteessa minun on kuitenkin kaiken muun lisäksi hoidettava myös oma työni aivan uudella tavalla, eikä aikaa ja energiaa tosiaan riitä mihinkään muuhun kuin perusarjesta selviytymiseen.
Olen silti saanut alakoululaiset tiettyihin kotijuttuihin nyt mukaan paljon paremmin kuin koskaan ennen. Koska leivomme ja teemme ruokaa nyt enemmän yhdessä ja elämä kaikkineen pyörii melkoisesti päivän kohokohtien eli aterioiden ympärillä, lapset ovat ihan luonnostaan kiinnostuneet siitä mitä tänään syötäisiin ja käyvät myös päivisin usein lähikaupassa sovitusti hakemassa tarvittavia ruokatarpeita. Siinäkin välissä ehdin tehdä jonkun työjutun sen sijaan, että itse käväisisin kaupassa ja lapset saavat raitista ilmaa. Tällaiset pikkukotihommat ovat toki kuuluneet arkeemme jo ennen tätä eristystä, mutta aiemmin lapset ovat hoitaneet enemmän niitä kotona iltapäivisin eli tyhjennelleet astianpesukonetta ja sen sellaista. Kaupassa käynti näyttää kuitenkin olevan heille mieluisampi askare.
Isommat ostokset hoidan toki yhä itse. Olen yrittänyt käydä kaupassa harvemmin, koska en halua altistaa itseäni ja sitä kautta perhettäni virukselle yhtään enempää kun on pakko. Toisaalta kauppareissut ovat viime aikoina olleet aika mukavia, koska puolitutut pysähtyvät nyt kaupassa juttelemaan uudesta arjestaan pitkästikin ja olen käynyt monia hyviä keskusteluja kaupan hyllyjen välissä. Myös henkilökunnan kanssa tulee juteltua ehkä enemmän kuin ennen, vaikka en ole koskaan ollut kovin hiljainen ja jutustelen niitä näitä muutenkin vähän joka paikassa, missä kuljen. Tunnen toki kaupassa höpöttelystä aika huonoa omaatuntoa, kun kaupoissa ei nyt saisi yhtään hengailla ylimääräistä, vain hoitaa välttämättömät asiat, mutta ehkä se, että juttelen lasten etäkoulun sujumisesta jonkun toisen äidin kanssa ja saamme näin jaettua yhdessä tätä taakkaa, on myös tärkeää. Se lämpö, mikä tämän yhteisen taakan jakamisesta syntyy, on käsinkosketeltavaa. Toivon, että tämä yhteisöllisyys ja auttamisenhalu sekä inhimillisyys säilyy Suomessa kaiken tämän jälkeenkin.
Toivon kuitenkin myös, että pääsemme pian eroon tästä viruksesta. Se on tappanut monia, ei valtavia määriä Suomessa, mutta muualla maailmassa luvut ovat aika kovat. Erään tuttavani lähisukulainen oli pitkään sairaalassa taudin vuoksi. Se on pelottava ja arvaamaton ja saa ainakin minut pohtimaan juuri tuollaista, että pitäisikö kauppareissullakin jättää puhumatta ihmisille.
Koskaan ei varmaan voi olla liian varovainen, mutta ehkä hysteriastakaan ei nyt ole apua. Psykologit neuvovat lehdissä noudattamaan varovaisuutta, mutta toisaalta myös pitämään kiinni rutiineista ja elämään niin normaalia arkea kuin mahdollista, jotta pelko ja ahdistus eivät ala liikaa haitata elämää. Itse en ole missään vaiheessa pelännyt tautia hysteerisenä, koska ajattelen, että minun ei ole mahdollista varoa ihan kaikkea. Silti ajatus mahdollisesta sairastumisesta tuntuu aika kamalalta. Tuskin olisin näin rauhallinen, jos esimerkiksi tiedettäisiin, että tauti on tosi vaarallinen lapsille. Nykytietämyksen mukaan se ei ole ja se rauhoittaa minua tosi paljon. Lapset kun eivät esimerkiksi osaa varoa koskemasta kaikkea ja aivastelemista toistensa lähellä, kuten vanhemmat ihmiset, joille tauti on suurempi riski.
Mediassa pohditaan paljon Suomen mahdollisuuksia alkaa tukahduttaa virusta kokonaan pelkän taudin etenemisen hidastamisen sijaan. Tämä edellyttäisi lähes koko kansan testaamista vasta-ainetestein, jotta nähtäisiin kenellä on vastustuskykyä taudille. Näin selviäisi myös onko yhteiskuntaa mahdollista pikkuhiljaa edes asteittain avata. Tällaiset kirjoitukset valavat paljon toivoa ja muistuttavat siitä, että tämä ei kestä ikuisesti. Vaikeaa on silti ennustaa kauanko tässä vielä menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti